Rakkauden komedia (1862) 3-näytöksinen komedia

By Henrik Ibsen

Page 42

Kaikk' iskustansa turtui.

SVANHILD.

Yhdellä kertaa kaikki kaatui, murtui.

_Lähestyy_ FALKIA.

Mitenkä rikkaita me olimmekaan,
kun hyljännyt ol' meidät maailma,
kun aatoksemme myrskyn voimalla
yöss' aaltoin lailla paasien löi sekaan.
Henkemme voiton varmuudesta paloi,
uskoimme sielun ikirakkauteen; hän
saapui maallisine lahjoineen,
ja riisti kaikki, -- epäilystä valoi!

FALK

_hillittömän kiivaasti._

Mielestäs pyyhi tuo! On meillä takeet
valheesta sen, mi muille totta on.

SVANHILD

_puistaa äänettömästi päätään._

Se tähkä, jonka epäilyksen rakeet
löi maahan, virkoa ei elohon.

FALK

_epätoivoon puhjeten._

Me kaksi, Svanhild --

SVANHILD.

Turha toivo heitä;
valhetta kylvät, korjaat kyyneleitä.
Sa sanot muut? Sa etkö uskone,
ett' aatelleet on muutkin niinkuin me,
*mies* että salamoita uhmaa kyllä, --
hänt' ettei myrsky koskaan maahan lyö,
hänt' ettei taivaanrannan longat yllä,
ne vaikka raivoais kuin raju-yö?

FALK.

Hajoitti voimiansa kukin muu;
*ma* tahdon rakkauttas, en mitään muuta.
He meluss' elon huutaa täyttä suuta,
sua hiljaa suojaan niinkuin vankka puu.

SVANHILD.

Jos ikivallat perikatoon ohjaa
sun rakkautes, min varass' elo on, --
niin onko sulla *muuta* onnen pohjaa?

FALK.

Käy kaikki silloin perikatohon.

SVANHILD.

Pyhästi vannotko sa minulle,
se ettei koskaan kuihdu kukan lailla,
ei tuoksutonna nuoku elon mailla,
vaan *iät kestää*?

FALK

_lyhyen äänettömyyden jälkeen:_

*Kauan* kestää se.

SVANHILD

_tuskalla._

Oi, »kauan», »kauan»; -- sana köyhien!
Mit' on tuo »kauan» sana rakkaudelle?
Sen kuolema, kuin home kukkaselle.
»Iäiseen eloon uskon rakkauden» --
siis aika vaihtua on sanojen:
»Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!»

_Ikäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa._

Onnemme päivä painu ei, kun vihme
auringon kyynelten käy läntehen; --
se sammukoon kuin outo taivaan ihme
syänpäivän suureen hehkuun hukkuen!

FALK

_kauhistuen._

Mit' aiot?

SVANHILD.

Lapsia me oomme kevään;
senjälkeen saapua ei syksy saa,
jolloinka laululintu karkkoaa,
kotiinsa palaamatta helisevään.
*Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen
vaippaansa kiertää unten vainaita; --
ei rakkautemme, suuri, seppelpäinen,
saa riutua kuin sairas värjyväinen, --
se kuolkoon nuorena ja rikkaana!

FALK

_syvässä tuskassa._

Etäällä *luotas* -- mitä elo oisi!

SVANHIID.

Se miksi *luonain* muuttuis -- ilman lempeä?

FALK.

Kodiksi!

SVANHILD.

Onnetar miss' sortuis hempeä.

_Voimakkaasti._

En koskaan vaimoksesi tulla voisi,
sen näen nyt, sen tunnen, tiedän mä!
Ma lemmen ilon saatoin sulle antaa,
kautt' elon vakavuuden en sua kantaa.

_Lähestyy ja lausuu kasvavalla hehkulla._

Hehkuimme kevätpäivän riemuiten,
patjoille velttouden nyt ei saa hiipiä!
Suo laulun vapaasti nyt käyttää siipiä
joukossa jumalien nuorien!
Vaikk' kaatui pursi päiväin tulevain, --
jäi lauta veteen, -- kuule neuvoain;
sen avulla ui elon yrttitarhaan!
Vajotkoon onni helmaan ulappain;
saa *rakkautemme* sentään voiton parhaan,
se pelastuu, ei kulje täällä harhaan!

FALK.

Ymmärrän sun! Mut erotakko näin!
Kun aukee meille elo kaunis, suuri, --
keskellä kevätilmain siintäväin,
kun liittomme sai kasteen pyhän juuri!

SVANHILD.

Senvuoksi juur. Nyt alkaa lopun aatto,
alentuu,

Last Page Next Page

Text Comparison with Gildet på Solhaug

Page 0
L.
Page 1
Lånegods var hele deres æstetiske teori; lånegods var hele deres kritiske metode; lånegods var i et og alt, i stort og i småt, den polemiske taktik, de gjorde brug af.
Page 4
Men jeg husker godt, at de to skikkelser, jeg først fik øje på, var de to kvinder, som senere blev til Hjørdis og Dagny.
Page 5
Langs væggen til venstre et større bord med sølvkruse, bægre og drikkehorn.
Page 6
Høvisk må I te jer, når I rider til gilde; øksen skal I hjemme bag stuedøren stille;-- I véd, den sidder løs i jer hånd, når mjød og øl har gjort jer panden fortumlet og rød.
Page 7
Knut Gæsling er ikke god at komme ud for.
Page 11
Nu bæres det mig for, jeg er rig nok med mig selv, med sommer og sol og den susende elv, med dig og de fugle på kviste.
Page 12
BENGT.
Page 14
i fryd og i ve, i nød og i gammen.
Page 15
Da kender I og, hvad jeg nys måtte friste;-- da véd I, jeg er en fredløs mand.
Page 16
GUDMUND.
Page 17
Han var mig aldrig kær! hans guld var alt, hvad mig hilded; talte han til mig, sad han mig nær, blev mit sind af kvide forvildet.
Page 18
Jeg må se, om hun endnu kan mig kende.
Page 20
) Lad fedlen klinge; ved strengeklang træder vi dansen den nat så lang.
Page 21
SIGNE, (der kun halvt har lyttet til hans ord.
Page 22
) MARGIT.
Page 23
Jeg gemte den, fordi jeg tænkte, med den at løse mig fri, hvis kongens mænd skulde komme mig nær.
Page 24
Både Signe og jeg må fra Solhaug.
Page 25
Nej, det er noget andet.
Page 34
) Kære søster! GUDMUND.